Yksi lisää

Voin kuvitella naapuruston ja tuttavapiirin kauhunsekaiset yms ajatukset kun "taas" tuli uusi koira. Mut täähän on vasta miun toinen, ei noita kahta muuta edes lasketa :D Kusti täyttää pian 6 vuotta, joten tokihan jo oli hyvä aika ottaa sille oppipoika. Paitsi että tää on tyttö. Narttu. Mulla. Vaikka oon varmaan tsiljoonaan kertaan sanonut että otan vaan uroksia. Eikä tää rotukaan oo ihan se mikä oli alunperin suunnitelmissa ykkösenä tai edes kakkosena, mutta summasummarum saanen esitellä...

Lauman uusin tulokas, poikien kuriin pistäjä, Martta. Nimeksikin suunnnittelin jotain paljon persoonallisempaa, mutta Martan taustalla on tärkeä ihminen ja sitä kautta eräs lapsuuden rakkain koira, joten nimi tulee sieltä.

Billardi Bond Give Joy "Martta"

Jackandfish Don't Ask Me What I Saw x Billardi Bond Alanda

jackrussellinterrieri, narttu

s. 22.10.2016

kasv. Natalya Mecherina, Venäjä

Martan kanssa ei oo varsinaisesti mitään suuria tavoitteita harrastusrintamalla. Kunhan tulis reipas ja perustottelevainen, kaikki muu on sitten plussaa ja tässä kohtaa ajattelen suoraan sanottuna ihan vaan omaa mielenterveyttäni. Ihan sama mitä keksitään, kunhan tekeminen ei tule olemaan pakkopullaa tai muutenkaan paineen alaista. 

Capo suhtautui pentuun ihan kuten odotettiinkin, ei juuri välitä. Kärppä nauttii leikkiseurasta ja yllätti kaikki kun tajuaa, että toinen on oikeesti pienempi. Pelkäsin, että tuo viskelee Marttaa lelun kanssa innostuksissaan pitkin seiniä, mut päinvastoin! Kärppä pitää lelusta kiinni ja terrieri "raahaa" holskua mukanaan pitkin kämppää :D Ja ehkä suurin yllättäjä oli Kusti. Ikuinen pennunvihaaja on osottanut välillä jopa vähän jotain leikkiin viittaavaa ja Martta saa tulla ihan liki ilman mitään sanomisia. 

Nälkävuodet

Pikkuhiljaa on kaksi vuotta kulunut näiden syömisongelmien kanssa. 

Tein kahta työtä ja runsaasti viikkotunteja kesästä 2014 vuoden vaihteeseen. Syöminen oli perusterveellistä, mutta suuhun meni paljon myös kaikenlaista roskaa. Loppuvuodesta 2014 päätin kiinnittää huomiota ruuan laatuun (terveellisyyteen) ja syömisaikoihin. Liikunta lisääntyi runsaasti, kun vuoden vaihteessa jättäydyin pois toisesta työstä. Oli kuntosalia, juoksua, kotikuntopiiriä, työmatkapyöräilyä ja pitkiä lenkkejä koirien kanssa. Poikkis oli viikot muualla koulussa, joten arkipäivät vedin täysillä liikkuen, tarkasti syöden ja viikonloppuna sai vähän höllätä (liikuntana vain lenkit koirien kanssa). Nopeasti totuin tähän "elämäntapaan" ja se tuntui mahtavalta. Olo oli parempi kuin ikinä! Paitsi, että nälkä oli jatkuvasti läsnä, mutta olin jollain tavalla jopa riippuvainen siitä tunteesta, nautin siitä. 

Liikuin kuin hullu ja söin kuin hiiri. Vietin älyttömästi aikaa netissä etsien tietoa terveellisestä syömisestä, seurasin somessa useita fitness-harrastajia ja otin osaa joihinkin nettivalmennuksiin. Pää meni kaikesta tiedosta ihan sekaisin, välttelin useita ruoka-aineita ja stressi syömisestä kasvoi kasvamistaan. Oli ehkä maaliskuu 2015 kun tuli ns. "takaisinmaksun aika". Se nälän tunne... Muistan sen illan kun kaivoin säästetyt herkut lipastosta ja söin niitä. Ja ruokaa. Ja leipää. Paljon. Söin pahaan oloon saakkaa sillä ajatuksella, että nyt sammutan nämä pitkään velloneet himot ja näläntunteet. Söin suklaata niin paljon, etten pystyisi edes ajattelemaan kyseistä herkkua tulevina viikkoina, koska ällötys sitä kohtaa olisi niin suuri. Ei toiminut. Jatkoin tutulla tiukalla tyylillä, kunnes tuli seuraava "mättöhetki". 

Jos oikein muistan niin alkuun näitä tuli kerran viikossa. Nopeasti välit kuitenkin tihenivät. En muista mitä tästä silloin ajattelin, ehkä sallin sen jonkin tyyppisenä tankkaamisena, eikä mitkään hälytyskellot soineet. Kuukaudet kului, liikunta väheni, tuli muutto Lappeenrantaan ja koko elämä piti tavallaan rakentaa alusta. Ensimmäinen vuosi uudella paikkakunnalla ei todellakaan ollut helppo. Aika pian huomasin ahmimiskohtauksista tulleen oikeasti ongelma. Jotenkin yritin selviytyä niiden avulla haastavasta elämäntilanteesta ja yksinäisitä hetkistä. Löysin netistä tekstejä epätyypillisestä ahmimishäiriöstä (BED) ja oireisiin oli helppo samaistua. Halusin ongelmasta mahdollisimman pian eroon ja kävin syömishäiriöihin erikoistuneella psykoterapeutilla. Hoitotaho vaihtui yleiselle mielenterveyspuolelle, todettiin keskivaikea masennus ja aloitettiin viikottaiset terapiakäynnit. Ahmimiskohtaukset oli pahimmillaan vuoden 2016 alussa. Ahmimista oli päivittäin ja määrät oli valtavia. Siis oikeasti valtavia!

Masennus ei olisi aamulla päästänyt nuosemaan sängystä. Kävin töissä ja vapaa-ajalla söin, ahmin. Koirien lenkittäminen oli tuskaa täyttäkin täydemmän vatsan takia ja masennus vei viimeisetkin kiinnostuksen rippeet oikeasta elämisestä. Käytin yksinoloajan aina syömiseen. Välillä pelkäsin niitä yksinolon hetkiä, mutta enimmäkseen odotin. Ne mahdollistivat ahmimisen ja sen avulla koin jotenkin selviytyväni päivistä. Tuolta ajalta en muista juuri mitään muuta.

Keväällä sain lääkkeellistä apua masennukseen ja ahmimiseen. Ruoka kuvotti, eikä näläntunnetta ollut. Mieli koheni hurjasti ja ruokaa piti syödä väkisin, jotta kroppa saisi edes jotakin ravintoa. Ahmitut kilot lähtivät putoamaan. Kuvittelin, että ongelma on ratkennut ja elin sen mukaisesti. 

Aloin kuitenkin pelkäämään, että normaali, terveellinen syöminen tuo pudonneet kilot takaisin ylimääräisten kera ja opettelin oksentamaan. Pelkäsin ihan normaaliakin syömistä ja pyrin useimmiten syödystä ruuasta eroon. Pian oltiin taas siinä kierteessä, kun keho on jatkuvasti nälkäinen vähäisen ravinnonsaannin takia. Nälkä altistaa ahmimiselle, ahmiminen aiheuttaa henkisen sekä fyysisen pahan olon, oksentaminen helpottaa ja pian on taas nälkä. Kierre tuntuu olevan pysähtymätön ja tasapainoon on helv*tin vaikea päästä. Edelleen ruoka on myös "väline", jolla käsittelen tunteita. Väline, jolla "rankaisen" itseäni. Harvemmin se on palkinto mistään ja siitä nauttiminen muutenkin on hankalaa.

Naurettavaa tässä kaikessa on se, että tavoitteenani ja jopa "intohimoni" on ravita, liikuttaa ja muutenkin kohdella kehoani (ja mieltäni) parhaalla ja mahdollisimman terveellisellä, itselle luontevimmalla tavalla. En uskalla syödä, koska pelkään lihomista, enkä myöskään edelleen halua syödä tietynlaisia, omasta mielestäni epäterveellisiä ruokia. Tai sanotaanko pikemminkin, etten halua jättää niitä kehooni vaikka sallisin niiden syömisen satunnaisesti. Pyrin mukamas terveellisyyteen, mutta todellisuudessa en voisi paljoa paskemmin itseäni kohdella. Se suoritus, jonka keho joutuu oksennuttaessa tekemään... Hampaiden kunto on se, minkä heikkenemisestä yleensä bulimian kohdalla puhutaan, mutta se on vain yksi murheista. Mielestäni pelottavampaa on normaalia suurempi riski ruokatorven alueen kasvaimiin, rytmihäiriöihin ja jopa sydämen pysähtymiseen runsaan oksentelun, vähäisen energian ja raskaan liikunnan seurauksena. Oon kuullut myös tapauksista, joissa oksennusta on joutunut keuhkoihin ja runsaan ahminnan seurauksena vatsalaukku on saattanut jopa revetä. Nämä ihan vain varoituksena, sillä itse kuulin suurimman osan vasta tänä talvena ravitsemusterapeutilla käydessäni. (Ja kaiken tän lisäksi se rahanmeno.... en suosittele :D)

Kaikkea tietoa ei välttämättä löydä netistä ja ammattilaisistakin on osattava löytää ne "oikeat" henkilöt. Valitettavan paljon on niitä terveysalan ammattilaisia, joiden on vaikea suhtautua vakavasti tämän kaltaiseen ongelmaan, jos asiakas ei ole vakavasti alipainoinen. Normaalipaino ei ole varma merkki terveydestä.

En tiedä mitä vielä sanoisin vai tuliko nytkin sanottua jo liikaa. Halusin jotenkin tiivistää tähän oman "historiani" ja puhua jatkossa edistymisestä ja fiiliksistä. 

Loppuun haluaisin sanoa, että omalla kohdalla uskoisin pahimpien vaiheiden olevan takanapäin, vaikka lähelläkään maalia ei vielä olla. "Karusta" tekstistä huolimatta täällä ollaan hyvillä mielin ja uskotaan, että tästä vuodesta tulee monessakin mielessä hitti (#meidänvuosi2017) :P 

Mulla on parhaat ihmiset ympärilläni! 

Saamattomuuden vuosi

Taas uusi vuosi. Miten nää tuleekin aina niin nopeasti toinen toisensa perään. Viime vuodesta on mielessä paljon ajatuksia ja sit taas toisaalta en tiedä yhtään mitä sanoisin. Vuosi oli henkisellä puolella hyvinkin vaihteleva ja kasvattava, uskoisin. Muuten en sanoisi kuluneita kuukausia mitenkään tapahtumarikkaiksi tai elämän parhaiksi ajoiksi. Loppua kohden on kyllä parannettu kuin sika juoksua! Haluaisin elää siinä uskossa, että vuoden vaihtuessa voisi aloittaa ns puhtaalta pöydältä ja uusi vuosi olisi erilainen. Kykenisin hiljalleen muuttamaan itseäni ihmisenä. Olemaan vahvempi ja rypemään kohti haasteita epäonnistumisen pelosta huolimatta. Onhan se turvallista ja helppoa linnoittautua kotiin eväiden kanssa ja kieltäytyä arjen ulkopuolisista asioista (ja välillä niistä arkisistakin), mutta mitä sillä loppupeleissä saavuttaa? En löydä tähän vastausta. Ehkä jo se kertoo jotain.
Ärsyttää. Oon 22 ja aika vaan kuluu. Haavilen asioista, suunnittelen ja mielessäni toteutankin, mutta sit jäädyn. Jatkan haaveilemista, mutten koskaan tosissani pyri niitä haaveita kohti. Epäonnistusinhan kuitenkin. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka epäröimättä lähtevät kaikkeen mukaan.

Muuuutta jos tosiaan tämän uuden huikean vuoden kunniaksi lupaisin itselleni rypeä enemmän niitä haasteita ja haaveita kohti, vaikka ne jäisi syystä tai toisesta sitten saavuttamatta, mutta tietäisinpähän yrittäneeni. Sekin olis jo jotain, omanlaisensa voitto.
Niitä haaveita ja tavoitteita tälle vuodelle olisi vaikka millä mitalla, mutten aio tehdä niistä lupauksia. Loppupeleissä ne kuitenkin vain ahdistaa. Oon ihminen joka murehtii mennyttä, nykyistä ja tulevaa hetkeä. Siitä jos pääsisi pois. Eläisi hetkessä ja jokaisen päivän omana itsenään tehden niitä asioita mitkä tekee oikeasti onnelliseksi, koska kerran täällä vain eletään. Onhan siinäkin jo tavoitetta.

Mäet kehittää tasamaata tehokkaammin

Viime viikkoina on mennyt tosi kivasti. Pitkän alamäki- ja jumitusvaiheen jälkeen alkoi huomaamaan merkkejä siitä, että homma eteneekin ehkä vihdoin parempaan suuntaan. Heti kun lakkasin stressaamasta ja ruoskimasta itseäni epäonnistumisista. Tyypillistä.
Kuitenkin tällainen joulun kaltainen (voiko tälleen ees sanoa??) aika oli ihan odotettavastikkin vaikeampi. Vähän on joutunut itselleen hokemaan, että nää nyt on näitä takapakkeja mitkä kuuluu asiaan. On niin vaikea hyväksyä, ettei tällaiset asiat korjaannu yössä tai kahdessa. Sitä haluaisi vaan olla niin vahva ja päättäväinen, porskuttaa hurjalla itsekurilla menemään ja olla tätä omaa tyhmää mieltään vahvempi. Muttakun ei se hittovie mee niin vaikka kuinka rukoilis tai toivois sitä pukilta ainoaksi joululahjaksi. Näillä mennään ja yritetään saaha joulua ennen ollut rento moodi päälle.

Syksyn ja talven mittaan miusta on tullut taas huomattavasti aamuvirkumpi ja pitkät lenkitkin on maistuneet paremmin, selkeä merkki normaalimmasta miusta :D Kärpälle hommasin voittaja-näyttelystä sopivan kokoiset ja hirmu hyvän oloiset valjaat vetämiseen, sekä samalta valmistajalta itselleni vyön. Kylä nyt kulkee! Paljoa ei tosin oo juostu ja vedätelty, sen verran pelottavaa infoa tuli ravitsemusterapeutilta kun juteltiin raskaamman liikunnan ja tän syömisen tai tarkemmin oksentamisen yhdistämisestä. Mut siinäpä tavoitetta ja motivaatiota tulevaisuuteen! Maratonit, polkujuoksut, ultrajuoksut, thriathlonit, crossfitit, kuntosalit jne, täältä tullaan :'D󠁈 Samaan listaan voisin luetella litanian koiraharrastuksista ja kisoista ja vaikka mistä, mut ehkä nyt asia kerrallaan t. kaikki mulle nyt ja heti.

Bulimiaan liittyen multa puuttuu joku suodatin tästä turinoinnista. Viimeksi "säikäytin" läheistä ehkä vähän turhan dramaattisella kirjoituksella. Kuten sanottu, miulle ei oo ongelma keskustella asiasta ja varsinkin näin kirjoittaessa julkisesti yritän nyt vähän suodattaa ja miettiä kahteen kertaan mitä kerron ja miten. Toisekseen pelkään sitä, että joku samojen ongelmien kanssa kamppaileva jotenkin eksyy tänne ja pahimmassa tapauksessa saa vinkkejä bulimiaansa. Tai miten sen sanois... sen toteuttamiseen? Miulle itelleni kävi silleen. Aika alussa ja oikeastaan jo ennen oksenteluoireita luin netistä paljon asiasivustoja sekä anonyymien blogeja siinä toivossa, että saisin niistä jotakin apua ongelmaani sekä mahdollisesti potkun perseelle tervehtymisen suhteen. Jotenkin huomaamattaan sitä keräsi vinkkejä kaikenlaiseen p*skaan, kuten siihen, miten oksentaminen on helpompaa jne.

Mut ei kait tässä nyt muuta. Karvaperseet on elossa, olohuone on vihdoin saanut verhot ja koti on muutenkin asettunut johonkin järjestykseen. Jonkinsortin perheenlisäys on ollut jo vähän haaveissa (ihan tässä tutussa ja turvallisessa linjassa pysytään, ei tarvii sen kummemin asiaa spekuloida :'D), mut haaveitahan on aina hyvä olla. Niiden maratoonienkin lisäksi ;)